maanantai 31. joulukuuta 2012

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kaikkien tekstieni alkuun pitäisi kirjoittaa "MINUN MIELESTÄNI", jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi saavansa lukea näiltä sivuilta mitään absoluuttisia totuuksia kirjojen laadusta. Pitäisikin varmaan kirjoittaa jonkinlainen julistus asiasta ja liisteröidä se pysyvästi etusivulle.

Oli miten oli, tällä kertaa olen ryhtynyt lukemaan runoutta (ja/tai aforistiikkaa, kuinka vain), josta en ymmärrä mitään huolimatta mahtavasta äidinkielenopettajasta. Jos runossa ei ole siementä, jonka voisin tulkita toivon tai elämän alun symboliksi, olen ulalla. Jos matka ei merkitse elämää, olen pihalla. Satuin kokemaan jonkinlaista lukionostalgiaa, mistä johtuen päätin hulluuksissani tarttua runokokoelmaan ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kävi ihan hyvin. Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli ilahduttava ja turhauttava lukukokemus, jota en kadu.

Poesia, 2012
En oikein uskalla sanoa mitään, pelkään möläyttäväni jotain aivan päätöntä. Tuota noin. Suurin osa runoista on lyhyitä, parin rivin mittaisia, mistä johtuen Kiiltomadossa niitä verrattiinkin aforismeihin. Ja sitten ei liene väärin sanoa, että monet Tennilän runoista liittyvät kieleen. Aihe on minulle mieluisa. Pieni generaattori alkoi hyristä sisuskaluissa aina, kun jokin runoista herätti katsomaan kieltä ja kirjaimia uudelta kantilta.

Ohessa kaksi sykähdyttänyttä runoa (taiteellisen asettelun teurastan, sori):
1)

Kieli koostuu vilheistä.          Miten ne pylkivät

eloon toisistaan.



2)

Miten rauhoittavaa on kirjaimen syventyessä,
viitteenomaisuudessaan,
A sivulta katsottu ullakon poikkileikkaus.
Lämpö kohoaa

                                                                              )(

Miten häiritseekään, jos kirjain ei ole aivan itsensä.



A. piirtää E-kirjaimen.
Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa menisi hukkaan.



Tekisi mieli lainata tähän monta muutakin, mutta se ei taitaisi enää mennä reilun käytön piikkiin. :)

Ensimmäisen kohdalla vain hymyilyttää. Eikö? Kielihän ei sinänsä ole mitään kiveen hakattua, sattuman kaupalla on vain sovittu, että puu tarkoittaa ulkona kasvavaa kovarunkoista kasvia ja "kattila"-äännähdys on merkki siitä, että ääntelijä haluaa kiinnittää huomion ruoanvalmistuksessa käytettävään esineeseen. Siinä mielessä voisi ehkä ajatella, ettei absoluuttisia oikeita sanoja ole, jolloin virheellistä kieltäkään ei voi olla. Vinha ajatus. Joskaan ei välttämättä se, mitä Tennilä ajoi takaa.

Lisäksi on hauska huomata, miten kielianturit nousevat pystyyn, kun 'virheen' sijasta onkin 'vilhe'. Siihen jää kiinni kuin koukkuun. Yhtäkkiä sitä huomaa vain pyörittelevänsä huvittuneena vilhettä ja pylkimistä ja eloon/eroon -kombinaatiota kielellään ja mielellään kuin lapsi rakennuspalikoita. Tavalliset sanat muuttuivat yhtäkkiä eri tavalla eläviksi. Sitä luulee, että sanat oikein kirjoitettuna merkitsevät itsestään selvästi tiettyä asiaa... Kun sitten yhtäkkiä jokin on vähän pielessä, kielitaju alkaa hamuta ympärilleen kiivaasti etsien tulkintoja. Ja niitä löytyy! Etsimättä tulee mieleen liian myöhään toimitettava multien vaihto keväällä: ruukusta nostettu juuri- ja multapaakku on selvärajainen, kuten sanatkin, muttei tarvitse paljonkaan pyyhkäistä, kun paakun reunoilta jo työntyy ohuita, tunnustelevia juuria. Parhaimmillaan haluan kutsua nerokkaaksi yhden virkkeen toteamusta "Kieli on harmaanhohtavaa." ihan vain siksi, että pienet ajatusjuureni löysivät riemusta vinkuen siihen piilotetun kakkostulkinnan: harhaanjohtavaa. Yksinkertaista ja kaunista... ja päälle päätteeksi hyvässä lykyssä ehkä vielä tottakin.

Tuossa kakkosesimerkissä taas alkoi kiehtoa kirjoitettujen kirjainten pohtiminen. En ole sitä juurikaan harrastanut, mutta reaktio on samanlainen kuin silloin, kun joltakin sanalta katoaa merkitys, kun sitä tarpeeksi toistellaan. Kirjaimiahan voi ajatella kuvina. Ei niin vain tule tehtyä, kun tietää mitä kirjaimet "tarkoittavat". Kirjaimet ovat siinä mielessä epäkiitollisessa asemassa, että ne eivät itsessään useinkaan ole mitään, niillä vain kuljetetaan merkityksiä. A-kirjaimessa voisi kuitenkin olla lämmin ullakko. Tai sulkeissa savupiippu. Monikin lapsi epäilemättä nimenomaan piirtää kirjaimia.

Olen vähän tohkeissani!

Toisaalta olin hikeentyä, kun muutamaan otteeseen kävi niin, että oivallus syttyi ja sammui kuin tulitikku, enkä pystynyt pitämään siitä kiinni, tutkiskelemaan ajatusta lähemmin ja paremmin. Mielleyhtymä oli välähtänyt ja kangasteli sitten ärsyttävästi olemattomissa kuin kameran salamavalo. Mur. Osa oli sitten tosiaan sellaisia, etteivät avautuneet ensinkään. Ehkä se on ok.

Toinen ongelma oli pettävän yksinkertainen. Miten runoja luetaan? Liian monta putkeen turruttaa. Mitä järkeä on konvehtejakaan ahmia kuin limppua. Yksi oli liian vähän. Luin yhden ja yritin sitten fiilistellä. Siitä ei tullut yleensä mitään. Pinnistettyä intomieltä on vaikea houkutella esiin. "Nyt luen jotain hienoa ja sitten ajattelen sitä." Olisiko ehkä nyt vähän jännitteinen suhde runouteen. e.e

Yritin sitten lukea muutaman kerralla, kunnes vastaan tuli taas sellainen kiva, joka sanoi meikäläiselle jotain. Sen verran hitaasti eteni puuha, että kokoelma on pitänyt uusia jo kolmesti, kerran päivässä ei selkeästi riitä pitämään kiinnostusta yllä. Joko lukee paljon kerralla (ei oikein hyvä) tai sitten vähän kerrallaan (ei oikein hyvä). Tähän pitää keksiä jotakin. Ideoita?

torstai 27. joulukuuta 2012

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys. Lyhyen esipuheen virke summaa kokoelman idean.

Atena, 2011
Kannatti innostua Kirjainten virran Hannan vinkkauksesta ja tarttua Rikoksiin. Takakannen perusteella sitä tuskin olisin tehnyt. Kirja sisältää esipuheen ja 11 novellia. Jokaisessa tapahtuu rikos, jota selvitettäessä minäkertoja pyydetään syytetyn puolustajaksi.

Puolustusasianajajana toimiva Ferdinand von Schirach antaa ymmärtää tarinoiden olevan tosielämästä otettuja, minkä hyväksyinkin sitten oletuksekseni, kun kirjaa luin. Kuulun siihen lukijakastiin, jota usein tuppaa häiritsemään epätietoisuus kirjassa olevien tapahtumien aitoudesta. Me hermostumme totuuden ja tarinoinnin epäselvästä raja-alueesta. Fiktio fiktiona, tositarinat tositarinoina. Kuulostaa kuivakkaalta, mutta minkäs teet. Ehkä siitä oppii ajan oloon eroon? Oli miten oli, näiden tarinoiden kohdalla en pannut pahakseni, vaikka toisinaan kiusasinkin itseäni sillä ajatuksella, että ehkä nämä ovatkin (osin) sepitettyjä.

Olivatpa tarinat totta tai eivät, niissä on jotain todella vakuuttavaa. Ensimmäisen novellin aikana olin vielä skeptinen, tuntui epämukavalta lukea tekstiä, jonka mielsin ulkopuolisen vaivaannuttavaksi yritykseksi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin. Alun jälkeen konsepti vei mukanaan, enkä häiriintynyt asiasta enää. Tarinoissa on kylliksi kuvailua, jotta ne ovat juuri tarinoita, eivätkä esimerkiksi raportteja. Tässä muodossa ne tavoittavatkin yleisön tehokkaammin. Itse olen sellainen paksukallo, että nämä toimivat novelleina omalla kohdallani erityisen hyvin. Tuntuu, että juonia olisi riittänyt useammankin dekkarin tarpeiksi, mutta niiden vaikutus tuskin olisi ollut yhtä iskevä. Kokoelmalla on selkeä sanoma.

En tarkoita hetki sitten kehumallani "vakuuttavuudella" niinkään sitä, että todentuntuiset kirjat ovat automaattisesti hyviä, jos jollekin nyt sellainen käsitys tuli. Mitenkä tämän selittäisi... Rikoksissa parasta on se tuntu, että se kertoo jotain kiinnostavaa ja relevanttia niin omasta elämästä kuin yhteiskunnastakin. Se nostaa katseltavaksi yhden näkökulman, yhden palan monimutkaista maailmaa ilman yritystä yksinkertaistaa.

Kun vankilatuomioita vaaditaan taas seuraavan kerran pidennettäviksi ja tuomioistuinten jakamia rangaistuksia kovennettaviksi, tulee mieleen näkemys, joka Rikosistakin välittyy: Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. - - - Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Timo Mänttärin rulettivaikutteinen kansikuvitus avautuu kirjan edetessä miellyttävästi (itsehän en siis hoksannut tuota rulettijuttua ennen kuin olin edennyt kirjassa jonkin matkaa). Eurooppa-haaste puolestaan etenee kirjan myötä Saksaan.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Kirjakaupantätiydestä

Muhkuraisesta startista huolimatta kaupantätiyteni jatkuu ensi vuoden puolellekin. Tervetuloa, mainen mammona, luonani saat kelpo kodin!

Kirjakaupan tätinä on mukava olla. En tee täyttä viikkoa (lähellekään, joskin tällä joulunalusviikolla päästään aika lähelle), mutta asiakas jos toinenkin on jo ehtinyt kohdalle, eikä yhtään oikeasti kurjaa tapausta ole tullut vastaan*. Vastaan sen sijaan on tullut koko joukko vireitä vanhuksia:

- Pihistäjämummeli, joka pihisti nipun pienimpiä pusseja kassalta lähtiessään. Vanhus ja kissarefleksit. Itse jäin suu puoliauki miettimään, kumman impulssin olisin tyydyttänyt: 1) "HOI! MUOVIPUSSEJA RINTAANSA VASTEN PURISTAVA FROUVA SIELLÄ! PUSSIT TAKAISIN TAI KUUMA LINJA VARTIJOILLE LAULAA! OOT LIIAN VANHA VANKILAAN!" (joskin linnaa tuskin olisi aivan tämän tason kähvellyksestä rapsahtanut...) 2) "Vanhoille tädeille täytyy olla kiltti. Eikä vanhat tädit sitä paitsi pölli mitään. Muovipussit on kyllä halpoja. Kuuluuko mun nipottaa?"

- Kuuro Svenskatalande, joka korttiostoksillaan lopuksi turhautui, koska "Det är lite svårt för jag hör ingenting och jag förstår ingenting!" Olin siis puhunut suomea, koska hän oli aluksi puhunut suomea. Tilanne päättyi siihen, että hän lähti palauttamaan itse ylimääräisiä kortteja myymälän toiselle puolelle, ja minä karjuin hädissäni kokoon raapimallani ruotsilla niin että koko liike kaikui "DET ÄR (öö...) HELT OKEJ! DET KAN JAG NOG GÖRA!" Setämies lähti nyreänä paikalta lopuksi. Kurjuus. :(

- Likinäköinen Finskatalande, jota opastin tarrojen luokse viittaamalla neljän metrin päässä olevaan liikkeen seinään, jolla kyseiset tuotteet killuivat: "Tuolta seinältä löytyy." Mihinkä täti pari askelta otettuaan: "Niin, missä tämä seinä siis on?" ^_^

- Shop 'Til You Drop -Mummeli, joka oli lähtenyt kaupoille tietäen, että riittämätön verensokerista huolehtiminen aiheuttaa hänelle herkästi pyörrytystä. Ei ollut halunnut jättää ostostelua kesken syömisen takia... Joten oli siinä sitten jo hätäkeskukseenkin puhelu auki, kun täti oli ketarat ojossa myymälän nurkassa.

Vanhuus ei tule yksin. Toivottavasti olen itse vanhana käpynä yhtä hyväntuulinen ja pirteä kuin asiakaskunta on. :) Kurjinta on silloin, kun mielellään juttelisi jonkun puheliaan papan tai mamman kanssa pitempäänkin, mutta takana jono kasvaa, ja on pakko katkaista juttu lyhyeen. Yksikin muisti kuulemma Mannerheimin. Oli kävellyt ryhdikkäästi silloin pikkutyttöikäisen mummelin kodin lähellä. Mummelin äiti oli sanonut, että Marskilla oli korsetti. Huu!

* Yksi mummu oli kyllä sangen äreä ja pisteliäs, tosin ei minulle. Hän sätti edellään olevaa samanikäistä rouvaa hitaaksi. Itse hän käytti vähintään yhtä paljon aikaa kassalla kuin tämä kritiikkiä saanut. Kaikeksi onneksi kävi kuitenkin niin, että tämä verbaalista satikutia saanut tätiäinen oli kovin huonokuuloinen, eikä ilmeisesti kuullut nalkutuksesta mitään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ^_^

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Toimittaja Anu Silfverberg on monelle tuttu Hesarin kolumneista ja suht tuoreesta novellikokoelmasta "Eivätkä he olleet eläimiä". Luulen, että kiinnostus kasvissyöntiin, kirjoittajan nimen tuttuus ja esseemuodon diggailu saivat minut tarttumaan tähän kirjaan, jonka sisältöä Silfverberg itse kuvaa "esseehköiksi". Silfverbergillä on selkeästi esillä oma näkökulma, jonka hän antaa tietoisesti olla välillä tunteikas. Hän ottaa kantaa sillä tavalla henkilökohtaisesti ja argumentoi niin suorasukaisesti, että eri mieltä ollessaan lukija saattaa toisinaan provosoitua. Ei ole paha asia, mutta moni voi heittää lusikan nurkkaan, jos on lähtökohtaisesti liian kaukana kirjoittajan näkökulmasta.
Teos, 2011

Luin Eläin-osiosta pari esseehköä ääneen siippasellekin, joka suhtautui niihin ilokseni melko avomielisesti, vaikka tietynlainen henkilökohtaisuus ja kohtalaiset näkemyserot olisivat voineet johtaa pelkkään hikeentymiseen. Tunteikkaaseen asiaproosaan (sikäli jos tämä sellaista on) oli kuitenkin ilmeisesti vähän vaikea suhtautua. En tiedä, pitävätkö kaikki kirjassa esitetyt faktat paikkansa. Särkänniemen delfinaariota kauhisteltiin muun muassa siksi, että vedessä olisi klooria. Näin on varmaankin tehty Särkänniemessä ja tehdään epäilemättä joissakin delfinaarioissa edelleenkin, mutta Tampereella klooria ei käytetä enää delfinaarion nettisivujen mukaan. Valitsen uskoa heidän sanaansa. Toisaalta en tiedä, mistä asti klooria ei ole käytetty ja koska esseehkö on alun perin kirjoitettu. Nykyään tieto ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa, mikä yhdistettynä tunteita herättävään kerrontaan etäännytti vähän Silfverbergin sanomasta ja argumentoinnista. Pitää kai kuitenkin muistaa, että kuten aiemmin todettiin, kirjoittaja huomauttaa itse esipuheessaan suhtautuvansa kirjoituksissaan asioihin (myös) tunteella. Kyseessä on siis tietoinen tyylivalinta, ei niinkään salakähmäinen retorinen kikka. Onhan sitä paitsi subjektiivinen näkökulma monenkin (jollei jokaisen) kolumnin suola.

Itselleni kiinnostavinta antia oli Työ-otsikon alle kootut kirjoitukset työstä, rahan arvosta ja kuluttamisesta. Nyt kun on vielä nuoruuden vuoksi itsestäänselvästi köyhä, pitäisi tehdä mahdollisia lihavampia vuosia varten jokin huoneentaulu tutkimustuloksesta, jonka mukaan tulotasosta riippumatta ihmiset tuppaavat vastaamaan, että he voisivat olla onnellisia tai elämäänsä oikein tyytyväisiä, jos tulot kasvaisivat vielä kolmanneksella. Olen kokolailla varaton, mutta elämäni ei tunnu siltä. Joskus oikein ihmettelen, mihin sitä rahaa panisi, jos sitä saisi. Nyt on tarpeeksi rahaa välttämättömyyksiin ja vielä vähän ylimääräistä, jonka voi käyttää jäätelöön, divareihin, Trivial Pursuit -iltoihin kavereiden kanssa kapakassa tai teen lipittämiseen kahviloissa. Olen tehnyt saman huomion kuin Silfverberg: kun lopettaa kaupungilla hengailun, loppuu asioiden "tarvitseminenkin" mystisesti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Ymmärrän, miksi joku voi pitää näitä hitusen päällekäyvinä, mutta suosittelen silti kokoelmaa kaikille, jotka haluavat harrastaa dialogia itsensä ja arvojensa kanssa, eivätkä ensimmäisestä vastakkaisesta argumentista hikeenny.

torstai 13. joulukuuta 2012

Omat kirjakevään tärpit

*mehehehehee* Rupesinpa minäkin selaamaan kustantamojen uutuuslistoja ja poimimaan kiinnostavia. Toimii muistilistana itsellenikin sitten myöhemmin. Ja hei, katsokaapa mitä ekaksi löysin:

1) Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain)

Kirjablogeista kertova kirja! Luen! Tai no, tämäkin pieni intoilupaukku tietää tänä informaatioyhteiskunnan kultakautena, että saan odottaa opusta kirjastosta pari kuukautta pitempään, mutta silti. Hienoa, Hanna ja Katja. :) Hannan blogi on ehtinyt meitsille tulla vähän tutummaksi kuin Lumiomena, mutta ainakin Kirjainten virrassa on tosi kiihkoilemattomia ja pohdiskelevia blogipähkäilyjä, joita mielelläni lukisin oikein kirjasta. Ooh, ja toivottavasti Katjan kuvia on saatu mahdollisimman paljon mukaan!

2) Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino)

Sivuja sen 600, ja pelkään että mitään en ymmärrä saati hetken päästä enää muista, mutta aihe on sen verran mielenkiintoinen, että yrittää täytyy.

3) Fredinand von Schiarch: Collinin tapaus (Atena)

Tai ehkäpä pitäisi aloittaa tuosta edellisestä osasta, kun en siihenkään ole tutustunut... Kuulostaa myös siltä, että tästä voisi saada dekkarinnälkäisille vanhemmille hyvän lahjan.

4) Jari Tamminen: Häiriköt : Kulttuurihäirinnän aakkoset (Into-kustannus)

Vastamainokset kiinnostavat. Fantasioin joskus muutoinkin siitä, miltä kaupunkikuva näyttäisi, jos mainostauluihin pantaisiinkin jotain muuta kuin mainoksia. Kirjeitä, piirroksia tai valokuvia...

5) Juhani Karila: Gorilla (Otava)

Öh, olen mainoksen uhri. Petri Tamminen on kustantamon katalogin lainauksessa aika vaikuttuneen kuuloinen. Lyhyet, hengästyttävät tarinat kuulostavat lupaavilta.

6) Ian McEwan: Makeannälkä (Otava)

Koska Sunnuntain tunnelma oli niin luonteva, ja koska Sovitus oli hyvä.

7) Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy)

En tiedä, jaksaako kokonaan lukea, mutta selailla olisi ainakin kiva.

8) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (Wsoy)

Pelkään tämän olevan itselleni liian laajasti lukenutta ja sivistynyttä kamaa, mutta äreät vanhukset on etäältä hulvattomia, ja Flabuertin ja mahdollisesti häntäkin äreämmän Baudelairen siteeraaminen lupaa hyvää. Pohdiskelevat esseet vetävät tälläkin kertaa.

9) Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja (Wsoy)

Viittasivat Siilin eleganssiin. --> Tsekkaan mistä on kyse.

10) Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia (Wsoy)

Keskusteluhengessä kerrottuja naistarinoita lähinnä politiikasta ja mediasta. Itse ainakin tuntuu, että olen ehkä maailman viimeinen ihminen, joka passaisi asialliseksi, piinkovaksi urakiituriksi. Lupaavat naisten kertomia juttuja unelmista, onnistumisista ja kompuroinneista. Uteliaisuus herää.

11) Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 2 (Wsoy)

Koska sarjan avausosa oli varsin viihdyttävä. Kysehän on siis tositarinoihin perustuvista sattumuksista, joita salanimellä esiintyvä Ranskan politiikan (entinen?) vaikuttaja kertoilee ja Christophe Blain piirtää sarjakuvaksi.

12) Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi (Wsoy)

Luonnehtivat maagiseksi realismiksi. Itämeri on meitsille tärkeä ja luonnonvesissä uiminen muutenkin kesän ehdoton kohokohta. Odotan valokuvateoksen kuvitusta kieli pitkällä!

13) Pirjo Saarnia: Terveellistä ruokaa vartissa (Otava)

Koska töiden jälkeen en halua äheltää keittiössä ja arpoa, mitä noin seitsemästä osaamastani reseptistä käyttäisin. Toivottavasti tässä on paljon hyviä kasvisruokia, vaikkei varsinainen kasvisreseptikirja olekaan.

Teoksella ei ainakaan ole vielä katalookia netissä... Mutta kyllähän näitä näemmä kertyi kosolti näinkin.


tiistai 11. joulukuuta 2012

Lyhyehkösti: The Case of the Missing Books

Tuleva anoppini päätti suositella minulle mieleistään kirjallisuutta tiiliskivikokoisen keskiaikaromaanin muodossa. Tiiliskivien vieressä oli kirja, jonka nimi kalskahti dekkarin ja kirjafriikkeilyn yhdistelmältä. Tiiliskivikirja kannettiin kirjastosta kotiin yksissä tuumin, siitä myöhemmin sikäli kun se luetuksi tulee, mutta samalla mukaan tarttui se viereinen Ian Sansomin kirja The Case of the Missing Books, joka ilmeisesti aloittaa Kirjastoauto-sarjan.
Harper, 2006


Päähenkilö on Lontoosta Irlantiin työn perässä muuttava Israel Armstrong, jolle selviää kurjan matkan päätteeksi piereskelevän virkamiehen toimistossa, että kirjasto, jonka hoitajaksi hänet on palkattu, onkin vastikään lakkautettu. Tilalle on päätetty järjestää kirjastoauto. Armstrong yrittää panna hanttiin, mutta kehnolla menestyksellä. Työsopimus on veden- ja epäilemättä tulenpitävä, toisin kuin Armstrongin sulanut pankkikortti, joten kotiin ei ole aivan heti palaamista. Kirjastoauto on tietysti vanha rotisko, minkä lisäksi kirjojenkin havaitaan kadonneen. Armstrongin tehtäväksi jää hankkia kirjat takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Ynseät irlantilaiset ja heidän käsittämättömät sanakäänteensä eivät auta asiaa.

Mäyh... Armstrongin vastoinkäymisiä riittää farssiksi asti. Kanankakkatahroistakin on tehty varmuuden vuoksi vielä vihreää. Armstrong teloo itseään, kukaan ei yritä suhtautua häneen ymmärtäväisesti... Mututuntumani on, että tämä edustaa taas sitä tragediafarssihuumoria, joka iskee brittiläisiin nauruhermoihin nasakammin kuin täkäläisiin. Juoni tuntuu etenevän hitaanlaisesti, eikä erilaisista epäreiluuksista lukeminen oikein inspaa. Viimeiset 100 sivua ovat innostavammat, kun Armstrong alkaa viimein sopeutua, mutta siinä vaiheessa ei enää oikein koko lukukokemusta pelasteta.

Jatko-osa voisi olla kiintoisampi, jos liukuhihnasurkeilua on tiedossa vähemmän. Kielen irlantilaisuudet ovat ihan hauskoja ("you need to learn to graze where you're tethered"), joskaan en pysty niiden autenttisuudesta ikävä kyllä mitään vannomaan. Sansom on melkoinen sutkauttelija: erilaisia sanaleikkejä piisaa. Joskus nämä osuvat, joskus eivät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisinko suhtautunut sanaleikittelyyn ihastuneemmin, jos sen lukisi suomeksi...

Lopputulemana fiilis on aika neutraali. Ihan sympaattinen kirja, mutta ei ainakaan meitsille juuri enempää.

Miljöön myötä kirjallinen Euroopan valloitus etenee Irlantiin.

torstai 6. joulukuuta 2012

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Menemme suoraan asiaan: Delisle on kanadalainen animaattori/sarjakuvapiirtäjä, joka piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa retkistään maailmalla. Delislen vaimo kuuluu Lääkärit ilman rajoja -järjestöön, minkä vuoksi pariskunta (myöhemmin perhe) on asunut useita kuukausia niin Burmassa kuin Pohjois-Koreassakin. Päiväkirjojen sarjan aloitti Kiinaan sijoittuva Shenzhen, tämä uusin taas sijoittuu Jerusalemiin.
WSOY, 2012
Delisle on edelleen symppis, mutta koska olen maailman asioista tietämätön tyhmeliini, tähän Jerusalem-sotkuun oli vaikea päästä mukaan. Arabit, juutalaiset, muslimit, siirtokunnat, länsiranta, palestiinalaiset, kristityt... ketkä kuuluvat mihinkin?

(Olin hetken nuupallani hidasjärkisyyteni vuoksi. Tuskaillessani Israelin kuvitteellisen, suppean Kuka, mitä, missä -version kanssa kuulin kuitenkin olohuoneesta jotakin, joka lievitti älykkyyskriisiäni. Siippaseni se siellä pelasi innoissaan kuolleista herättäämäänsä Masa Mainio ja autot -peliä. Tietokone puheli lakkaamatta, koska peli on tarkoitettu vielä lukemaan opetteleville lapsille. <3>

Tuntui, että kärryille pääseminen kävi hitaasti, mutta siitä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Kuvat koripallokuvioisista kipoista (kipa, ei kippo :D) hymyilyttävät lukijaa taustatietoihin katsomatta. Elämästä Jerusalemissa oppii yhtä ja toista, vaikkei kaikesta pääsisikään täysin selville: ikkuna siihen maailmankolkkaan siis vähintään raottuu, vaikkei paukahtaisikaan selkoselleen. Päällimmäiseksi käteen jää tunne äärimmäisen fakkiutuneesta paikasta, jossa erilaisia toisiaan kyräileviä kuppikuntia on niin maan hiivatisti. Vaikka Delisle ei tässäkään oikeastaan synkistele, Merkintöjä Jerusalemista vaikuttaa silti jollakin tapaa päiväkirjoista turhautuneimmalta, mikä on sinänsä jo jotakin, ottaen huomioon, että vertailukohtina on sellaisia onneloita kuin Pohjois-Korea ja Burma.

Piirrosjälki on edellisten kanssa aika samanlaista. Tykkään Delislen tyylin yksinkertaisuudesta ja selkeistä viivoista. Myynnissä on taikka myyntiin ainakin tulee myös kuvakirjamainen vihkonen, jota tosin ainakin alkuperäisten suunnitelmien mukaan myytäisiin yhteispakkauksena albumin kanssa. Sitä en tässä tapauksessa jää erityisesti kaipaamaan, päiväkirja riitti meikäläiselle.

Osallistun kirjalla ihan itse viikko sitten lanseeraamaani Kansakynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen kategoriassa VII) Matkat.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Haaste! Kansankynttiläin kokoontumisajot

Olen nyt katsellut kyllin lukemattomien tietokirjojen osuutta hyllyssäni niin pitkään, että on aika kääriä hihat ja tehdä niille jotakin. Sitä silmällä pitäen julistan täten haasteen nimeltä...


Kansankynttiläin kokoontumisajot
Useimmiten (mikäli kirjastonhoitajat tekevät tehtävänsä) ei tarvitse tutkailla kirjaston antimia kovinkaan kauan löytääkseen jonkin vinhan tietokirjan, joka tekisi mieli viedä mukanaan kotiin. Iho-ongelmien ohella olen saanut sukuvikana monialaisen (joskin ailahtelevan) uteliaisuuden, joka oireilee esimerkiksi siten, että tuon tasaisin väliajoin kirjastosta kotiin mitä erilaisimpiin aloihin liittyviä tietokirjoja.

On kuitenkin valitettavasti niin, että usein nämä romaaneja "raskaammat" tietokirjat jäävät syystä tai toisesta lukematta. Milloin loppuu laina-aika kesken, milloin tuntuu kurssien puolesta olevan tietokirjallisuutta nenän alla jo omiksi tarpeiksi, milloin mitäkin. Nyt on aika korjata tuo asia. "Peruskoulun tragedia", sanoi äitini kerran, "on se, että kiinnostavia asioita yritetään opettaa tismalleen siinä iässä oleville ihmisille, joita mikään ei juuri sillä hetkellä kiinnosta vähääkään." Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus (ei sen enempää tai vähempää kuin) kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla.

Kansankynttiläin kokoontumisajojen säännöt:
Lue tietokirjoja eri kategorioista ja kapua siten valaistuksen tasolta toiselle:

Sytkäri - 3 kirjaa ja 2 kategoriaa
Taskulamppu - 6 kirjaa ja 3 kategoriaa
Hehkulamppu - 9 kirjaa ja 4 kategoriaa

Halutessasi voit napata vaikkapa blogisi sivupalkkiin ohesta uuden merkin sitä mukaa, kun olet kerännyt tarpeeksi kirjoja ja kategorioita seuraavaan tasoon. Koska tietokirjat ovat (ainakin minusta) hidaslukuisempia kuin romaanit, haasteeseen on aikaa tarttua kokonainen vuosi: "haastekausi" päättyy parahiksi ennen joulukuuta 30.11. 2013. Yhdellä kirjalla voi osallistua yhteen kategoriaan. Jos useampi tuntuu sopivan, valitse mieleisesi.

Kategoriat ovat seuraavat:
I) Filosofia
II) Psykologia
III) Uskonto
IV) Yhteiskunta
V) Media ja viestintä
VI) Maantieto
VII) Matkat
VIII) Kansatiede
IX) Luonnontieteet
X) Luonto ja ympäristö
XI) Matematiikka
XII) Tekniikka, teollisuus (esim. muotoilu) ja liikenne
XIII) Käsi- ja puutyöt, kokkailu & muunlainen askartelu. Huom! Edellyttää kirjan avulla toteutetun projektin.
XIV) Talous ja kuluttaminen
XV) Kirjallisuustiede
XVI) Kielet ja kielitiede
XVII) Historia
XVIII) Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
XIX) Elämäkerrat ja muistelmat
XX) Yleisteokset

Koska esimerkiksi keittokirjoja on vaikea sinänsä "lukea", kategorian XIII -suorittaminen edellyttää kirjaan tutustumisen lisäksi jonkin projektin, jonka on toteuttanut kirjaa konsultoituaan. (Jos nyt rupeaa neulomaan esimerkiksi villapaitaa, paidan ei toki tarvitse olla valmis joulukuuhun mennessä!)

Kuten aina, opiskelu kannattaa... joskin nyt laihanlaisesti, koska olen sangen peeaa. ;) Sytkäritasolaisten kesken arvotaan joulukuussa 2013 pikkuinen kynttiläpalkinto. Taskulamppujen kesken arvotaan vapaavalintainen max. 12e arvoinen pokkari pokkarit.fi-sivuston valikoimista. Hehkulamput voivat puolestaan osallistua halutessaan Adlibriksen 15 euron lahjakortin arvontaan. Arvonta suoritetaan joulukuun 1. päivä 2013.

Kun olet kiivennyt haluamallesi tasolle, voit osallistua arvontaan seuraavalla tavalla:

1) Kirjoita blogiisi yhteenvetopostaus, jossa on linkit haasteen puitteissa lukemiasi tietokirjoja käsitteleviin blogiteksteihisi. Olisi todella mukavaa, jos kirjoittaisit yhteenvetomerkintään myös tunnelmiasi: Opitko jotain uutta? Mitä? Millaisia ajatuksia kirjat herättivät? Osoittautuiko jokin aihe tylsemmäksi tai kiinnostavammaksi kuin oletit? Klassinen "miltä nyt tuntuu?"

2a) Jos haluat osallistua arvontaan, linkkaa edellä mainittu yhteenvetopostauksesi tähän. Muutkin voivat sitten käydä katselemassa lukuvinkkejä ja tunnelmia. Kerro samalla, mihin arvontaan lukemisillasi osallistut.
2b) Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, mutta haluaisit silti osallistua arvontaan, tee ykköskohdassa mainittua vastaava, suppea yhteenveto kommenttina tähän merkintään sitten, kun olet lukenut haluamasi kirjat. Mainitse haastetta varten lukemasi kirjat ja kommentoi niitä lyhyesti.

Etenkin englanninkielisessä maailmassa eletään populaaritiedekirjojen kultakautta, mikä on onneksi levinnyt osin Suomeenkin. Todella monesta vaikealtakin tuntuvasta aiheesta on kirjoitettu maallikoille suunnattuja kirjoja. Jos itseä kiinnostavasta aiheesta ei tunnu löytyvän mitään, kannattaa pyytää apua esimerkiksi oman kirjaston kirjastonhoitajalta. Olen tästä tosi innoissani! Toivottavasti tekin. Uteliaisuutta, intomieltä ja hyviä löytöjä!