tiistai 7. elokuuta 2012

Rex Stout: Liian monta kokkia

WSOY, 1979
Tykkäsin. Aiemmin tänä kesänä lukemani Outi Pakkasen varhaiskauden rikosromaanit jättivät jälkeensä muistikuvia lähinnä 70-luvun helsinkiläisellä symppismiljööllään, ja jäin kaipailemaan hahmoihin säpäkkyyttä. Booksy teki tässä jokin aika sitten pientä yhteenvetoa Rex Stoutin dekkareista ja viehtymyksestään niihin, mistä pitkälti johtuu, että luin Liian monta kokkia (kirjoitettu 1938, suomennettu 1979 ja käsissäni ollut painos otettu 1994 – kuvassa tosin ensimmäisen laitoksen kansi, tuota myöhempää kun en netistä löytänyt ja itse kirjakin on jo kirjastossa, oman kameran ulottumattomissa).

Juonta lienee tarpeetonta selostaa erityisesti. On mestarikokkien kokoontumisajot, yksi heistä on yleisesti vihattu, samaista miestä avitetaan vähän siirtymässä vehreämmille metsästysmaille, ja sitä sitten selvitetään perinteiseen kuka se oli -tyyliin.

Eila Pennasen käännös on ajan hampaan jäljiltä paikoin rupuisessa kunnossa. Ennen nettiaikaa oli kääntäminen tietysti huomattavasti vaikeampaa, se on otettava huomioon. Jotkut käännökset ikääntyvät kauniisti. Silloin vanhahtavista sanoista tulee osa kirjan tunnelmaa, mutta tässä oli muutama kohta joissa selkeästi joku viittaus oli mennyt ohi, koska käännösrepliikissä ei ollut mitään tolkkua. Jotkut ilmeisesti "seeing as" -tyyppiset fraasit (vai miksiköhän niitä parhaiten kutsuisi) oli usein käännetty jotenkin katsomiseksi... joka tapauksessa niin, että se häiritsi. Pahus, rupean oikeasti tekemään muistiinpanoja, sen sijaan että vain suunnittelisin tekeväni. e.e

Stoutilla on kaksi mainiota hahmoa, sarjan keskeinen nero, yksityisetsivä Nero Wolfe, ja hänen luotettu apulaisensa, kertojana toimiva Archie Goodwin (= aika tarkkaan "hyvä voittaa" – lieneekö sattumaa?). Näiden kahden hahmon keskinäistä ymmärrystä ja saumatonta yhteistyötä on hykerryttävää seurattavaa. Nokkeluuksien ystävänä arvostan myös keskinäistä nokittelua, etenkin Archien repliikit ovat aidosti näppäriä. Yksin kumpikaan ei olisi ehkä riittävä alusta romaaneille, mutta kaksikkona yhdistelmä on toimiva. Olisi ollut hauska aloittaa parivaljakon ensimmäisistä seikkailuista, mutta tämä oli käytännössä ainoa, joka kirjastossa oli. Pitkät tuotannot usein väljähtävät osien seuratessa toisiaan, olisi kiintoisa lukea aikaisempia ja myöhempiä kirjoja ja tutkailla, voiko intensiteetissä havaita muutoksia... Aion siis vierailla jännitysosaston S-hyllyllä vastaisuudessakin.

Mieleen painuneet sitaatit:
– minä en ole mikään hyytelöity kilpikonna
– älä istu, ettei sinun päällesi istuttaisi

P.S. Taakse on liitetty muutamia reseptejä. Näistä ei liene kuitenkaan kovasti iloa normaalilla kunnianhimolla varustetulle kotikokille... Paitsi jos tekee mieli hankkia tammilankku piffin kypsennystä varten tai kipaista lähikauppaan ostamaan muutama desi muhennettua suokilpikonnaa. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti